Arvostelun arvosteleminen on melko lailla tympeää hommaa, mutta joskus sitäkin täytyy harrastaa.
Tässä Karjalaisen kritiikissä kriitikko on selvästikin hurmioitunut omista ajatuksistaan niin täydellisesti, että suurin osa Suomalaisista pahan mielen tarinoista on tainnut jäädä häneltä aika lailla kokonaan lukematta.
Kriitikko haluaa nähdä kioskikirjallisuutta, joten sitä hän sitten myös näkee. Tuon subjektiivisen harhansa pohjalta arvostelija rakentaa omasta mielestään kauhean oivaltavan death metal -analogian, jolla hän sitten huiskii kuin paremmallakin leimakirveellä, muttei osu oikeastaan mihinkään. Siihen päälle hän päättää briljeerata akateemisella oppineisuudellaan kyselemällä sosiologisen näkökulman perään ja mutkan kautta arvostelemalla aiemmin ilmaisemaani haluttomuutta leikkiä moraalinvartijaa. Tämäkin kertoo lähinnä melkoisesta haluttomuudesta ymmärtää rikosgenreä ja sitä kautta myös Suomalaisia pahan mielen tarinoita.
Lopulta tuntuu, että minä voisin aivan perustellusti kauhaista leimakirveen kriitikon kädestä ja upottaa sen hänen kalloonsa: on puhtaasti näkökulmakysymys, hukunko minä tarinoideni kanssa pintaan vai painunko pohjamutiin - tässä asiassa Karjalaisen kulttuuritoimitus on toki pikkaisen yksin, se sanottakoon - mutta eipä tässä arvostelussa ollut edes yritystä päästä pinnan läpi ja nähdä sen taakse. Padat, kattilat ja niin edelleen.
Kuten sanottu, arvostelun arvosteleminen on nuivaa puuhaa. Pidän kuitenkin kiinni oikeudestani tulla arvostelluksi siitä, mitä olen oikeasti tehnyt ja kirjoittanut, sen sijaan, että ilman minkäänlaista vastalausetta antaisin jonkun tuntemattoman käyttää minua oman pätemisentarpeensa ovimattona ja sylkykuppina.
