Seitsemän kuuta & ripaus ajatonta

Säpsähdin mä hereille, 

oli maailma raunioina.
Yksin kuin olisin vaellellut, 

ajan tuolla puolen.

Pirunkello soi syrjäisen kivipellon yllä, peikko asettaa hirttoköyden kattoparruun, mykkä nostaa puhelimen tumman luurin ja aika menettää merkityksensä rantaveteen lahoavan laiturin luona... Andy Crown esikoisrunoteoksessa kuljetaan vierailla mailla, mystiikan, unien ja oudon kaipauksen poluilla. Sodankyläläisen runoilijan säkeissä aluksi tutulta tuntuvat maisemat näkyvätkin unenomaisen verhon läpi, kielletyt halut riivaavat mieltä ja kokija löytää itsensä eksyneenä ajan ja paikan ulottumattomiin, sisäisten hahmojen ja olentojen äärelle.

Runoissa käydään matkaa seitsemän syklin läpi, kääntyen välillä sisäänpäin mielen lukittuihin huoneisiin etsimään omaa kätkettyä valoa. Lohtu löytyy lopulta varjoista, reunamailta, ja syklien tauottua mieli on ehkä löytänyt ripauksen ajatonta.

Teksti ja kuva: Hexen Press

Kirjan Facebook-sivu: tästä.  

Hexen Pressin Facebook-sivu: tästä.

Andy Crown runoelokuva: tästä.

Tulossa: Kuiskaus pimeässä 1/2016

Kuiskaus pimeässä 1/2016 alkaa olla loppusuoralla. Tulossa on lehden tähänastisen historian tukevin numero, sillä lopullinen sivumäärä tulee olemaan noin sadan sivun luokkaa.

Edelliseen (Kuiskaus pimeässä 3/2015) verrattuna tämä numero on jonkin verran novellipainotteisempi. Tarkalleen ottaen niitä on mukana viisi kappaletta. Aiheiltaan julkaistavat novellit ovat varsin hyvä läpileikkaus nykypäivän kotimaiseen kauhuun, sillä mukana on sekä urbaania, populaarikulttuurista ammentavaa tarinaa että hienovaraisempaa historiallista kauhua että myös melkoisen elevoitunutta filosofista kauhua. Joissain tarinoissa Providencen erakon vaikutus on selkeästi tunnistettavissa, joissain se on mukana vain tuskin havaittavana vivahteena. Luonnollisestikin tämä vain tukee ajatusta Kuiskauksesta yleiskauhulehtenä, joka on avoin kauhulle sen kaikissa ilmenemismuodoissaan, olkoonkin niin, että Lovecraftin kirjallisen ja esteettisen perinnön vaaliminen on olennainen osa lehteä ja sen yleisilmettä.

Novellipainotteisuudesta huolimatta mukana on myös todella laadukasta asiatekstiä. Näistä aivan erityisen maininnan ansaitsee Jan Forsmanin päivitetty artikkeli ”Keskellä äärettömyyden mustaa merta - H. P. Lovecraftin filosofiaa” (julkaistu aiemmin filosofisessa kulttuurilehti Paatoksessa), joka on oppineisuudessaan ja yksityiskohtaisuudessaan aivan omalla tasollaan. Luettuna rinta rinnan saman kirjoittajan tässä numerossa julkaistavan novellin kanssa artikkeli avaa tuoreen kulman Lovecraftista ammentavan kirjoittamisen mahdollisuuksiin.

Luonnollisestikin lehdessä on huomoitu myös Jalavan jokin aika sitten julkaisema Kirotun kirjan vartija – Suomalaisia Cthulhu tarinoita -antologia haastattelemalla sen toimittajaa Juri Nummelinia, jolla on jo seuraava Lovecraft-aiheinen kirja työn alla. Siitäkin lisää haastattelussa. Kirotun kirja vartija - kokoelman arvostelu ilmestyy Kuiskauksen tämän vuoden jälkimmäisessä numerossa.  

Lovecraft-seuran nettisivut: täällä. 
Kuiskaus pimeässä -lehti: täällä.
Tykkää ja seuraa Facebookissa: täällä. 

Julkaistu: Kirotun kirjan vartija

Osta kirja: täältä.

Ennakkoarvostelu: Lius, Tuomas (2015) Magnum opus

Näillä näkymin seuraavat mahdollisuudet julkaista arvosteluni Tuomas Liuksen Magnum opus -kirjasta printtimediassa menevät väistämättäkin tämän vuoden loppupuolelle, joten julkaisen tässä Goodreadsiin kirjoittamani mietteet eräänlaisena ennakkoarvosteluna. Onhan sekin jotakin. 

Tästä tuli mukavalla tavalla mieleen lapsuuden huvipuistoreissut. Härveleissä riittää tarjontaa ja pyöritys on parhaimmillaan sellaista, että joutuu hetken aikaa nojailemaan aitaan maan pinnalle laskeuduttuaan. Lihapiirakat, hattarat ja limonadit sentään kestivät sisällä, vaikka kirjan kauhu kouraiseekin paikka paikoin sisuskaluja hieman samaan tapaan kuin vuoristorata siinä ikävässä kohdassa.

Kauhun, trillerin, scifin, huumorin ja ties minkä muun yhteen naittaminen onnistuu pääosin mallikkaasti, mutta siellä ja täällä lipsutaan hieman uskottavuuden kapealta polulta. Toisaalta tämäkin ongelma saattaa kirpaista lähinnä alentuneesta huumorintajusta kärsivää lukijaa. Oli miten tahansa, kirjan loppupuolella fokus on aivan liikaa mahtipontisten puitteiden rakentelussa, eikä itse substanssissa, joka jää kieltämättä jollain tapaa ohkaiseksi.

Hieman jäin myös pohtimaan kirjoittajan rakkautta detaljeja kohtaan. Teoksen alkupuolen taiteilijakuvaukseen ne luovat syvyyttä ja tietynlaisen autenttisuuden leiman, mutta pelkäänpä pahoin, että asevarustelusta ja sisustusratkaisuista kerrotut yksityiskohdat menevät suurimmalta osin hukkaan. Ainakin minun kiinnostukseni tyydyttämiseen riittää aivan hyvin ysimillinen, haulikko ja seitenkuuskakkonen - ja se, että losahtaa kunnolla. Sisustamisesta en ymmärrä muuta kuin sen, että veri sopii parhaiten valkoiselle seinälle. Taas toisaalta tunnen kyllä melkoista kunnioitusta sellaista kirjailijaa kohtaan, joka voisi uskottavasti hustlata tykkejä Mersun takaloosterista Huvila & Huussi -sarjan kuvaustauoilla.

Pintapuolisesti yhteen summattuna Magnum opus on genrerajoja rikkovassa kunnianhimoisuudessaan erinomaisen virkistävää luettavaa. Tällaista kirjaa olen kaivannut jo pitkään ja toivonkin, että tästä versoo paljon uusia avauksia kauhun ja rikoksen rajamaille.